Espoon kartanon tilan juuret ulottuvat vuoteen 1556, jolloin Kustaa Vaasa perusti kuninkaankartanonsa. Tästä on muisto kartanolle kaartavan tien nimessä. Kaksi sataa vuotta myöhemmin, 1776, maaherra Anders Henrik Ramsay osti tilan, ja Ramsayn suvulla kartano on siitä lähtien pysynyt, vaikka se yhtiöitettiin Esbogårdiksi1900-luvun alussa. Nykyinen päärakennus on vuodelta 1797, vaikka todellinen valtioneuvos August Ramsay kunnosti ja laajensikin sitä 1915. Hänen ja hänen puutarhaystävänä tunnetun vaimonsa Molly Ramsayn myötävaikutuksella puutarha-arkkitehti Paul Olsson suunnitteli 1920-luvulla kartanon puistosta hienon, aikakaudelleen ominaisen puutarhaluomuksen.
Olssonin suunnitteleman puutarhan ja puiston kasvillisuuden ja kauniin muotokielen 1920-luvun asussaan dokumentoi meille perässä tuleville ihailijoille puutarhakirjailija ja aikansa puutarhamatkailija Jenny Elfving. Hänen ammattitaitonsa ansiosta on mahdollista tehdä pieni aikamatka Espoon kartanon menneeseen loistoon.
Nykyiseen pelkistyneisyyteensä verrattuna Espoon kartanon puutarha oli kovin erilainen Jenny Elfvingin sitä kuvatessa, vaikka Olssonin suunnitelman runko polkuverkostoineen on edelleen vaikuttava. Tunnelma on nyt maisemapuistollisen aukea. 1920-luvulla näkymä oli täynnänsä runsaita kukkaistutuksia. Tuolloin ruusutarhassa kukkivat muun muassa ’Polyantha’, ’Orleans’, ’Arnold Janssen’ ja ’Ophelia’ -lajikkeet, ja niitä kehysti orapihlaja-aita.
Läpi puiston metsäharjulle saakka kulkee suora näkölinja polkuineen. 1920-luvulla se reunustettiin runkomaisilla punakukkaisilla tylppöorapihlajilla. Nurmikon kulmissa oli kartiotammia. Suoran käytävälinjan keskustassa oli pyöreä kukkaistutus, keskipisteenään aurinkokello, joka yhä on paikallaan. Kellolle johti aikanaan neljältä suunnalta valkoiset kivilaattapolut, jakaen kukkaympyrän neljään. Valkoisten kivilaattojen rakoja värittivät siniset lobeliat. Reunemmalla kasvoivat tarkasti muotoon leikatut pensasaidat, vihreä- ja keltalehtiset angervot. Linjan jatkeen, suorakaiteen muotoisen nurmialueen molemmin puolin kasvoi runkosyreenejä. Kukkulalle kohoava polku oli reunustettu angervoaidoilla.
Kartanorakennuksen taustalla on myllypadon muodostama unelias lampi. Sen reunoilla kasvoi 1920-luvulla valkosalavaa, tuomipihlajaa, kuusamaa, kanukkaa, heisiä, jasmikkeita, lehtikuusia ja vaahteroita. Puistoon oli istutettu myös tammia ja lehmuksia, jotka nyt korkeina tavoittelevat taivaita, sekä syreenejä ja vuorimäntyjä.
Maisemapuiston metsikköön johtavan polkuverkoston kiemuroista löytyy vieläkin sinne aikanaan rakennetut kiviportaat, joita pääsee nousemaan piilopolulle. Polkua myöten löytyy umpeen- ja piiloon kasvanut syreenimaja, nyt nokkosten valtaama, mutta vanhat terassin kivilaatat ovat vielä paikallaan, ja nokkosten lomassa kukkivat hehkuvan oranssina ruskoliljat. Täällä on hyvinkin voinut ollut pieni puutarhapöytä ja pari tuolia, joiden ääreen on kiivetty nauttimaan iltapäiväteetä syreenimajan viileyteen.
Kartanopuiston polut, sekä avonaiset että hiukan umpeenkasvaneet kierrettyään on ehdottomasti sukellettava Kuninkaankartanontien toiselle puolelle, jalojen lehtipuiden katveesta, alas heinikkoon tallattua polkua, maagiseen metsikköön. Siellä padon alta virtaa hiljainen puro pienen puusillan ali kapeampaan uomaan, ja vapaampi virta pienenä koskena toisen pienen sillan kivikaaren alitse metsän uneliaisuuteen.
Lähteitä: Elfving, J. 1929. Suomalaista puutarhataidetta. Otava.
Buxus.blog – Puksipuita ja kuusiaitoja 